Hälsning till de frivilliga inom palliativvården

I samband med Seminariedagen för frivilliga inom palliativvården, som Österbottens Cancerförening ordnade i Karleby 10.10.2020, fick vi ta del av prästen och journalisten Hilkka Olkinuoras brev. Hilkka hade inte möjlighet att delta i seminariet, men hennes brev till frivilliga och oss alla andra lästes upp under seminariet. I brevet behandlar Hilkka bla. medvandrarens roll och äran att få delta i en palliativ vård där man respekterar mänsklig värdighet.

Brevet uppskattades stort och vi fick lov att publicera det på föreningens hemsida. Brevet är skrivet på finska. Var så god!

 

Arvoisa saattaja, rakas ystävä –

 

Tänä merkillisenä aikana lähestyn sinua kirjeellä.

Mutta olen sinua niin lähellä kuin voin.

 

Istu ihan rauhassa. Hengitä.

Ja unohda muistiinpanot.

Eihän niitä yleensäkään kirjettä lukiessa tehdä.

 

Kirjoitan tätä vasta nyt perjantaina,

paremmista aikeistani huolimatta.

Alkuviikosta jouduimme taistelemaan

saadaksemme ystäväni isän siirretyksi

akuuttisairaalasta saattohoitoon, ja se vei niin aikaa kuin voimia.

 

Nyt hän on hyvässä hoidossa,

myös teikäläisten, vapaaehtoisten, huomassa,

ja voin asettua kirjoittamaan.

 

Taidanpa sytyttää kynttilän.

 

Meidän saattohoitokodissa tavataan sytyttää aulaan kynttilä

kun joku asukkaista on kuollut.

Aina silloin tällöin joku muu omainen ärähtää,

että ”pakkoko sitä kuolemaa on tuolla lailla tuputtaa”.

 

Kunnes hänen oma omaisensa on kuollut.

Silloin hän on ensimmäisten joukossa muistuttamassa,

että se kynttilä.

 

Näiden välillä on tapahtunut pitkä matka.

Matka luopumiseen ja sen hyväksymiseen.

Siinä matkassa teillä, rakkaat vapaaehtoiset, on valtava merkitys.

 

**

 

Saattajina te olette valinneet, kuten Jeesus sanoi Marialle,

”hyvän osan”.

Lääketieteen etiikka on parantaa.

Tohtorit puhuvat siitä, että me ”menetimme” potilaan.

Taistelimme kuolemaa vastaan ja hävisimme.

 

Saattohoidon etiikka on saattaa.

Saattaa niin, että luopuminen on mahdollista.

Parhaimmillaan saatettava saattaa meidät jälkeenjääneet

uuteen elämään, elämään hänen jälkeensä.

 

Maria istui, oli hiljaa, kuunteli.

Mutta Marttaakin tarvittiin.

Kukaan ei elä ja kuole vain hengestä.

 

Toissapyhänä Hufvudstadsbladet teki ison jutun

Terhokodista ja sen vapaaehtoisista.

Otsikko oli hauska:

”Tehtävänä elämänlaatu.

Vapaaehtoiset kuuntelevat, lukevat ja lakkaavat kynsiä.”

 

Miten onnekasta, että kaikkien meidän erikoislaadulle

on tarvetta!

                      Olen kyllä itsekin lakannut monet kynnet

                      ennen tai jälkeen rippiä tai isämeitää J

                      Jotta ihminen voi luopua sisimmästään,

                      hänen on saatava pitää kiinni maallisesta itseisarvostaan.

 

On ehkä fraasi sanoa että ”me teemme tätä työtä koko persoonallamme”.

Mutta niinhän se on.

Sen eduista ja haitoista vähän tuonnempana.

 

Joskus kiinnitymme saatettavaamme erityisellä tavalla.

Meitä varoitetaan kiintymästä liikaa,

ettei luopuminen olisi vaikeaa.

Mutta mikä on liikaa, kun ystävyys raivaa tiensä ihmisiin?

 

                      Kyynisesti tosin voisi sanoa, että

                      ystävystymisen vaara on saattokodeissa tehokkaasti estetty.

                      Terhossakin joka viides kuolee joko tulopäivänä tai seuraavana.

                      Siinä ei paljon ystävystytä, niin kuin tapaamme ystävyyttä ajatella.

                      Siinä tapahtuu muuta.

                      Hupaisasti taas voisi sanoa kuin ystäväni, ammatikseen saattava:

                      ”Meillä koiraihmisillä on tässä työssä se etu,

                      että me opimme pakostakin luopumaan.

Meistä tulee hyvästien ammattilaisia”

                      Ja niin onkin, että kun koirani Jerrin kanssa tapaamme kuolevia

                      ja heidän perheitään, puhe menetyksistä ja suruista,

                      haudatuista lemmikeistä ja ihmisten ikävöinnistä

                      muuttuu hyvin luontevaksi.

 

Minusta on hienoa, että olemme mukana juuri palliatiivisessa hoidossa.

Sana pallis on kreikkaa ja tarkoittaa viittaa.

Sen suojassa, ihmisarvoa kunnioittaen,

ihminen saa tehdä lähtemisensä

ja meillä on kunnia saada olla siinä mukana.

 

Sillä kaikessa tässä luopumisessa,

josta tänään on tarkoitus miettiä,

yksi on luovuttamaton:

Ihmisen ihmisarvo. Se on kertakaikkinen, itsestään selvä ja pyhä.

 

**

 

Luopuminen saattaa tuntua ”luonnolliselta” kun lähtevä on vanhus.

Hellimme mielessämme kuvaa ”seesteisestä vanhuksesta”

joka on – Abrahamin lailla – ”elämästä kylläkseen saanut”

ja valmis lähtemään.

                      Väärin! Ei välttämättä.

 

Hyvin usein vanhus suojelee lapsiaan kuolemaan liittyviltä kivuiltaan,

niin mielen kuin ruumiin tuskalta.

Hyvin usein pappi kuulee potilashuoneeseen tullessaan huojentuneen:

”Hyvä kun pappi tuli niin voidaan puhua oikeasti.”

 

Toisaalta juuri tullessani kotiin kirjoittamaan tätä

kuulin radiosta, että syöpä lisääntyy juuri nuorten aikuisten keskuudessa.

Luopuminen saa uuden, välittömän ja ahdistavan sävyn.

Nuori ikä ja pienet lapset ovatkin esimerkiksi kriteeri, jolla

pääsee saattohoitokotiin.

Syystäkin. Luopumisen kipu tulee pintaan

vielä kipeämpänä kuin kehon kivut.

Voidaan puhua vaativasta saattohoidosta.

 

Viime vuosituhannen puolella

alati valppaat ruohonjuuret, eli syöpäyhdistykset,

huomasivat sijoittaa strategiaansa ihan uudenlaisen syövän.

Kroonisen.

Syöpä ei enää ole se ”viisi kirjainta, jotka merkitsevät kuolemaa”.

 

Voikin miettiä, miten erilaista on saattaa ihmistä,

joka on tautinsa tuttu ja sen paras asiantuntija

vuosien, vuosikymmenien ajalta,

ja luopuu nyt sekä identiteetistään että elämästään.

Onko hän enemmän pettynyt kuin pelästynyt?

Onko hän jo väsynyt yhteiseen matkaan kuoleman varjon kanssa?

 

**

 

Muutama viikko sitten Ilta-Sanomat haastatteli minua siitä,

onko mahdollista ja sallittua olla kuolemasta huojentunut,

omastaan tai toisen.

 

Vastaus on ilman muuta: Kyllä.

Kuoleva itse voi olla väsynyt elämäänsä, uupunut kipuihin, valmis lähtöön.

Hänen läheisensä voivat myös olla helpottuneita,

jos esimerkiksi kivun lievitystä ei ole saatu kunnolla tehdyksi.

On synti ja häpeä, että ihminen joutuu

tässä hyvinvointivaltiossa vieläkin

toivomaan kuolemaansa siksi että pelkää edessään olevaa

heitteillejättöä tai kipua.

 

Mutta sekä lähtijä että jälkeenjäävä voi olla helpottunut

myös muista, luopumiseen liittyvistä syistä.

Kenties vainaja on ollut väkivaltainen.

Kenties vasta kontrolloivan vanhemman kuoltua

aikuinen lapsi pääsee elämään omaa elämäänsä.

Toivovatpa jotkut pikaista perintöäkin.

 

Tällöin kuolema ei riitä luopumisen ja vapautumisen

toteutumiseen täydesti.

On tehtävä lisää työtä oman elämänsä ja omien vaikuttimisensa kanssa.

 

Mielikuva kuolemasta autuaallisena, anteeksiantavana,

koko perheen kokoavana ”kuolinvuoteena” on väärä.

Kuolemiseen liittyy myös itkua, korinaa, eritteitä.

Kuoleminen ei ole aina vihasta ja katkeruudesta luopumista.

Ja meidän täytyy se kestää,

vaikka niin kovin toivomme muuta.

 

***

 

Kuolemisen lähellä eläminen opettaa yhden asian:

Kaikkivoipaisuudesta, omavoimaisuudesta luopumisen.

 

Sen oppii se, jonka sinä saatat.

Sen opit sinä.

 

On antauduttava, sallittava, kestettävä, suostuttava –

ja näistä mikään ei ole nykyaikana kovin seksikäs sana.

 

Kuoleman tutkimuksen yksi esiäiti, Elizabeth Kybler-Ross,

kirjoittaa kirjassaan ”Döden är livsviktig”, Kuolema on elintärkeä, näin:

 

                      ”Te ette voi pelastaa ihmistä,

                      sillä jos te muka teette sen,

                      hänen on joka tapauksessa itse kohdattava se läksy,

                      jolta te koetitte hänet pelastaa.

                      Se on kuin yrittäisitte vastata kokeisiin toisen puolesta.

                     

                      Vastaus tähän on rakkaus.

Rakastava opettaja antaa jokaisen vastata itse omaan kokeeseensa

yrittämättä pelastaa tätä.

 

Älkää herrantähden yrittäkö viedä kuolevalta

hänen viimeistä tilaisuuttaan oppia.”

 

Suurenmoista saattohoitamisessa

• kyllä, rohkenen sanoa niin –

onkiin sen ainutlaatuinen, salaperäinen vastavuoroisuus.

Ihminen lähtee aina yksin,

mutta asemalle kuljemme yhdessä.

***

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuo kuva on äänestetty vuosi toisensa jälkeen

suomalaisten eniten rakastamaksi tauluksi.

Se on Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli.  

Se voisi olla kuva

                      vapaaehtoisista saattohoidossa. J

Olen katsonut sitä Tampereen Johanneksenkirkossa

liki koko ikäni. Ja miettinyt.

 

Miettinyt on moni muukin, väitöskirjojen verran.

 

Minua viehätti se tutkijan ajatus,

että siivet ovat Kreikan mytologiassa muistin symboli.

Tässä niissä on verta; muisti on haavoittunut.

Tämänpäiväisen teemamme kannalta se tuo mieleen

sen luopumisen, kun ihminen katoaa ulottuviltamme

muistisairauteen.

Se, jota me nyt olemme saattamassa,

ei ehkä perheelleen ole enää se, jonka he muistavat.

 

Onko meillä kykyä, uskallusta ja osaamista

seurata tahtomattaan, ennenaikaisesti kadonnutta?

 

Katsohan kuvaa uudestaan.

Missä sinä siinä olet?

Oletko kannettava vai kantaja?

 

Minua viehättää myös se havainto,

että pojat eivät ole tärkeässä tehtävässään

ikään kuin kutsumuksen uljas palo kasvoillaan.

Saattaa olla, että heillä on huono päivä.

Saattaa jopa olla, että heidät on komennettu hommaan.

Saattaa myös olla, että heitä huvittaisi luopua koko tehtävästä.

 

Et kuitenkaan pudota taakkaa.

Olet sitoutunut, lupautunut, luovuttamattomasti.

 

Mutta tässä sinulle varoituksen sana,

rakas sinnikäs saattaja:

 

Olet kuullut puhuttavan uupumuksesta, englanniksi burnout,

ruotsiksi muun muassa utmattningsdepression.

Mutta olethan kuullut myös sen sisaresta,

myötätuntouupumuksesta,

englanniksi compassion fatigue, ruotsiksi empatitrötthet?

 

Edellinen kertyy työkuorman mukana,

jälkimmäinen voi iskeä äkisti.

Edellinen johtuu määrästä, jälkimmäinen laadusta.

 

Se on ”koko persoonallaan” ihmistyötä tekevän ihmisen riski.

Omat kokemuksesi, jotka ovat apu toisen ihmisen ymmärtämisessä,

voivat myös resonoida niin rankasti, että niistä tuleekin taakka.

 

Voi olla, että nuo pojat ajattelevat juuri niin.

Että he eivät ole väsyneet kantamiseen sinänsä,

– eihän enkeli nyt paljon paina –

vaan tuskaansa

-miksi maailmassa on niin paljon pahaa,

miksi enkelienkin täytyy kuolla?

 

Kuka kantaa kantajaa?

 

***

 

Saattamiseen on helppo heittäytyä

koko sielullaan ja sydämellään,

tunteiden ja kokemusten koko voimalla.

 

Silloin voi olla, että ei jaksa matkaa perille.

 

Tieto on sitä virkistävää vettä, jota juomme ja jaamme.

 

Kerron esimerkin kesältä,

jolloin saatoimme mieheni meillä kotona;

diagnoosista kuolemaan meni päivälleen kymmenen viikkoa.

 

Tiedätte hyvin, miten tärkeä meille ihmisille

on syöminen ja yhdessä aterioiminen.

Ruualla on valtava, lähes pyhä merkitys.

Ruokkiminen on rakkautta,

vauvan ensimmäisistä maitopisaroista lähtien.

 

Ymmärrätte siis ehkä epätoivoni,

kun lempiruuatkin lakkasivat maistumasta,

eikä sitten enää mikään mennyt alas.

Rakas ihminen näivettyi meidän kaikkien silmissä.

Ruuan tuputtamisesta hän sentään jaksoi suuttua

 

Ja mikä huojennus, kuin luin Terhon opaskirjasta,

että potilaan elimistön kyky käyttää hyväkseen ravintoa

heikkenee taudin edetessä.

Vääjäämättömästi.

Ymmärsin siis –

                      minä, kuolemisen osaajaksi itseni kuvitellut ihminen –

että ruuan tuputtaminen olikin vain minun tapani

taistella omaa ahdistustani vastaan.

Ja saatoin päästää irti.

Saatoin luopua.

Yksi muusattu vadelma riitti, yksi topsattu tippa mieliviskiä huulille.

Se oli tarpeeksi.

 

Teitä vapaaehtoisia koulutetaan.

Teistä pidetään huolta.

Niin pitääkin.

 

Vapaaehtoiset kaikkiaan ovat nimittäin tällä hetkellä

niin sanottu ”erittäin kilpailtu resurssi”.

Yksikään niin sanottu ”toimija” ei halua

luopua teistä, hyvistä vapaaehtoisistaan.

 

Pitäkää siis huoli siitä, että teistä pidetään huoli.

 

Älkää luopuko myöskään itsenne hoitamisesta!

Älkää omasta ajasta!

 

Ottakaa kirja käteen.

Kaunokirja tai tietokirja, miten vaan.

 

Omassa kirjastossani on paljon hyvää.

Leena Härkösen kolmekymmentä vuotta vanhasta

Lähestyvästä kuolemasta

Juha Hännisen kahteen uusimpaan,

Elämän puusta ja Kirsti Aallon perusteoksesta Saattohoito

runoihin ja hoitavaan musiikkikirjastoon.

Meilejä ja kirjelappusia,

joita me saattajat olemme kirjoitelleet toisillemme.

 

Älkää luopuko toisistanne!

Enkeliä ei kukaan kanna yksin.

 

Helsingin seurakuntien projektipäällikkö Kristiina Hannula

kuvaa vapaaehtoistensa kokemusta kotisairaanhoidossa näin:

 

”Ihmeellisintä on myötätunnon ja läheisyyden luoma yhteys.

Yhteys vasta äsken toisilleen täysin vieraiden kesken.

Yhteys, jossa aika kohtaa ajattomuuden.

Syvä ilo siitä, että saan olla mahdollistamassa

näin haavoittuvia ja hauraita hetkiä.

Ilon syvyys hiljentää yhä uudestaan.

Hiljentää. Ja lataa.”

 

***

 

Lieneekö sattumaa tai johdatusta:

Jossain puolessavälissä tätä kirjettä

sain ystävältäni viestin:

 

”Isällä on nyt rauha.

En tiedä miten olisimme selvinneet

ilman saattohoitoa Suursuolla.

Hänet nukutetiin eilen aamulla,

koska kipuja ei saatu enää muuten hallintaan.

Valvoimme hänen luonaan koko ajan.

Nyt on hyvä.”

 

Lämpimin terveisin

sisaresi Hilkka
ja saattokoira Jerri