Vertaistukihenkilö Terttu Kallio
Kun kuulin sairastuneeni syöpään, luulin koetulosten menneen jotenkin sekaisin, enhän voi 44-vuotiaana sairastua näin vakavaan tautiin. Vuosi 1994 ja diagnoosi: munasarjasyöpä (sarkooma), elinaikaa puoli vuotta, jos sitäkään. Onnekseni tuota ennustetta minä en kuullut, se kerrottiin miehelleni ja pojalleni. En tupakoinut, olin normaalipainoinen ja liikkunut koko elämäni ahkerasti. Tämä tieto oli vain pakko hyväksyä ja siihen sopeutua. Tässä sopeutumisvaiheessa hoitohenkilöstön rooli oli aivan ratkaisevassa asemassa.
Mutta hyvästä hoidosta huolimatta kaipasin keskustelua jo taudin läpikäyneiden kanssa – sellaista vertaistukea en silloin löytänyt. Niinpä päätin, että jos tästä selviän, teen asialle jotain.
Sain leikkauksia, sytostaatteja, sädetyksiä. Heti, kun hoitojen jälkeen hieman kunto koheni, kutsuimme rintasyövän läpikäyneen ystäväni kanssa koolle henkilöitä, joiden tiesimme myös sairastuneen syöpään. Aloimme siis pitää keskustelupiiriä, mikä osoittautui todella tärkeäksi. Tieto kulki puskaradion kautta ja vertaistuen tarvitsijoita ilmaantui kaiken aikaa enemmän ja enemmän. Pohjanmaan Syöpäyhdistys kuuli myös toiminnasta ja otti yhteyttä. Näin olen kurssitettuna tukihenkilönä toiminut yli 20 vuotta.
Vuonna 2001 tautini todetaan uusiutuneen. Tällä kertaa suolistossa ja niin laajalle levinneenä, että ei voida leikata. Vieläkö on jotain tehtävissä? Alkoi todella kovat sytostaattihoidot. Kestääkö kunto? Seuraavana vuonna avataan ja todetaan, että hoidot ovat purreet hyvin, mutta vielä mikroskooppisia löydöksiä, joten rankat hoidot jatkuvat. Heinäkuussa 2002 olen saanut viimeiset sytostaattini. Useita leikkauksia läpikäyneenä en kertaakaan ole saanut sairaalabakteeria, eli hoitoni on ollut erinomaista.
Olen kouluttautunut myös kokemustoimijaksi. Tukihenkilönä käyn keskusteluja sairastuneen kanssa kahden kesken, käyn ensitietopäivillä ja sopeutumisvalmennuskursseilla kertomassa omaa tarinaani ja kokemustoimijana esim. sairaanhoito-oppilaitoksissa ja hoitohenkilökunnan koulutuspäivillä ja missä tahansa tilaisuuksissa, joihin halutaan alustajaksi kertomaan kokemuksistaan.
Syöpään sairastunut tarvitsee syyn elää jaksaakseen ponnistella läpi raskaiden hoitojen. Minä tunsin itseni korvaamattomaksi – eihän poikani, joka juuri oli päässyt ylioppilaaksi ja edessä oli opiskelut ja armeija voinut selvitä ilman äitiä. Ei myöskään puolisoni, jonka kanssa teimme yhdessä yrittäjä-pariskuntana töitä, voinut selvitä ilman minua. Näin minulla ei ollut varaa antaa tippaakaan periksi.
Nyt kun tuon puolen vuoden sijaan on kulunut jo 25 vuotta, voidaan vain todeta, että ihme on tapahtunut – ei tilastojen mukaan näin olisi pitänyt käydä. Niinpä kiitollisena siitä, että olen elossa, haluan edes pienellä panoksellani auttaa sairastuneita luottamaan tulevaan ja laittamaan uusiksi synkkiäkin tilastoja.